Sokeat

Author: Moony
Name: Sokeat
Rate: 15
Genre: Romance, Drama
Summary; Kuinka vaikeaa onkaan hyväksyä omat tunteensa. Varsinkin kun niiden kohteena on joku jonka ei pitäisi.
Warning: Poikaparitus. Jos et pidä, niin ei kannata lukea. Tai sitten voi aina yrittää :)


----------------


"Rakkautta on monenlaista; on sellaista rakkautta, jossa molemmat näkevät vain itsensä; on sellaista rakkautta missä molemmat näkevät vain toisensa... mutta on myös sellaista rakkautta, missä kumpikaan ei näe mitään..."

Odotin tuskastuneena pikkukaupungin rautatieasemalla junaa saapuvaksi. Kello oli jo viittä yli kaksi eikä sitä näkyisi vielä muutamaan minuuttiin. Tiesin tämän asian kyllä oikein hyvin, mutta koska mieleni oli niin sekaisin, en pystynyt muuta kuin odottamaan.

Miksi se ei jo tullut, mikä siinä kesti, missä se oli? Ei kai mitään ollut sattunut?

Kaikki tämä yhdellä kertaa päässä, eikä asiaa helpottanut yhtään pieni ärsyynnys tai pelko, joka kipristeli inhottavasti vatsan pohjassa. Suljin silmäni inhoten. Kuvottava olo täytti jokaisen osan minusta, eikä se parantuisi ennen junan tuloa... ja tuskin silloinkaan. Mikä siinä oikein nyt taas kesti?

Minuutit kuluivat, ei mitään. Aloin huojua paikoillani ja laulaa hiljaisella äänellä - jostain tuntemattomasta syystä - Maamme laulua. Joku ohikävelevä vanha mummo katsahti minuun epäluuloisesti ja käveli lopulta nopeasti ohitse, kuin peläten hyökkäystä. En tosin voi syyttää häntä siitä. Taisin nimittäin olla melkoinen näky.

Totta kai jokaisen silmään pistäisi hieman eriskummallisen näköinen poika tällaisella pienellä paikkakunnalla. Sellaisissa paikoissa ei suvaita mitään ruodusta poikkeavaa - ja siksi minä aikoinani tästä loukusta lähdinkin. En sopinut tänne pitkine mustine hiuksineni, jotka olivat hapsottavasti ponihännällä tai sen paremmin mustanpuhuvissa vaatteissani ja pitkässä nahkatakissa. En tosiaan näyttänyt lävistysteni kanssa miltään joka äidin unelmavävyltä tai vastaavalta. Sellainen oli ällöttävää. Kuka hitto muka haluaisi elää sääntöjen mukaan? Kuka halusi olla joku pieni mammanpoika?

Tuhahdin ja annoin asian jo olla. Kaikki muu vaikutti niin pieneltä tämän asian rinnalla. Otin povitaskusta tupakka-askin ja sytytin yhden. Yritin saada aina itseni rauhoittumaan huumaavilla aineilla. Niin olin tehnyt jo neljätoistavuotiaasta pikku kaverista. Puheet ja hempeily eivät kuuluneet sanavarastooni.

Viimein kaikui kuulutus asemalla ja juna näkyi jo aivan lähietäisyydeltä. Liikahdin paikaltani kovalla asfaltilla ja valmistauduin siihen, mitä tuleman piti. Juna pysähtyi kitisten eteeni. Nyt sitä mennään...

Väkeä alkoi tulvimaan jokaisesta ovesta sekä sisään että ulos, mutta minä yritin etsiä katseellani vain yhtä ihmistä. Häntä, jota olin odottanut jo niin kauan. Häntä, jonka halusin nähdä kuin viimeistä päivää, mutta samalla en olisi mistään hinnasta halunnut olla hänen kanssaan kahden. Elämä vain oli niin monimutkaista ettei auttanut, kuin kohdata se.

En kuitenkaan löytänyt häntä mistään. Huokaisin hieman pettyneenä, enkä yllättäen tuntenutkaan helpotusta asiasta. Olin vain kuvitellut jättäväni tulematta asemalle vastaan ja sanovani törkeästi, etten halunnut nähdä häntä. Ehkä näin oli sittenkin parempi...

"Hei, sä tulit", kuului tuttu huudahdus takaani, joka sai sydämeni lyömään vimmatusti rinnassani. Mikä minua taas oikein vaivasi. En minä mikään teinityttö ollut. Ja silti käyttäydyn näin säikysti...

Yritin rauhoittaa itseni, mutta taisi olla turhaa koko touhu. Käännähdin kuitenkin ympäri ja väläytin yllättävän helposti tulevan hymyn. Olinko... iloinen?

"No totta hemmetissä! Kaveria ei jätetä", naurahdin rennosti. Puhuminenkin oli ihmeen helppoa, huolimatta siitä mitä viimeksi tapahtui... Ehkä tämä menisi vielä hyvin.

Katsoin tarkasti edessäni seisovaa noin päätä lyhyempää miestä. Hänkin hymyili, mutta ujommin. Hento puna oli peittänyt koko hänen kasvojensa yläosan. Hän ei sitten ollut muuttunut. Se tuntui helpottavalta, eikä mieleeni pälkähtänytkään, että se saattoi johtua minusta. Tuo ujous ja punastuminen... minun vaikutustani kaikki.

"Tuota..." hän aloitti hiljaa ja katsoi jalkojaan vältellen katsettani. Ymmärsin yllättäen mitä hän yritti sanoa ja kiirehdin toteamaan:
"Hei, se on ihan okei. Älä huoli. Mennään nyt vaan, on vähän kylmäkin."
Jostain syystä sanani eivät auttaneet asiaa. Päinvastoin. Toinen meni hiljaiseksi, eikä nostanut enää kertaakaan katsettaan koko matkana. Kun lopulta saavuimme pieneen kahvilaan, jossa meillä oli tapana nuoruutemmepäivät lojua, hän nosti sinisten silmiensä katseen minun tummiini ja sanoi vakavalla äänellä: "Ei se ole okei."

En oikein tiennyt mitä vastata. Halusin vain unohtaa koko jutun, mutta siltikään en pystynyt siihen vaikka kuinka yritin. Se suudelma... sen tuntu ei koskaan kuihtunut huuliltani. Puristin käteni nyrkkiin rystyset valkeina. Miksei hän vain voinut antaa asian olla? Miksi kaikesta piti tehdä niin vaikeaa?

Hetken hiljaisuuden jälkeen hän huokaisi ja jatkoi: "En tiedä mitä mieltä sinä olit... no, siitä, mutta voin vakuuttaa etten ole voinut unohtaa sitä."

Kiristelin hampaitani epäuskoisena. En minäkään ollut pystynyt unohtamaan sitä. En millään. Mutta halusinko edes unohtaa? Se alkoi jo vähän vaikuttaa siltä. En kuitenkaan vastannut mitään. Minua... pelotti. Ei se, mikä minusta oli tulossa vaan se, mihin hän oli menossa. Että hän jättäisi minut. Hänen menettämisensä oli pelottavampaa kuin itse kuolema... (tai isä, jos se saisi joskus maailmassa kuulla tästä.)

"Entä sä?" hän kuiskasi nyt anelevasti. Sydäntäni kivisti, mutta tiesin sen sopimattomaksi nuorelle parikymppiselle miehelle, joka kulkee mustissaan. Ja joka olisi jotenkin kiintynyt mammanpojan näköiseen jätkään! Se on mies haloo!

Kun vastausta ei kuulunut, luuli heistä lyhyempi pelin menetetyksi. Hän nousi hitaasti, kuin toivoen huutoa takaa. Kuin odottaen kättä, joka estäisi häntä lähtemästä. Mutta mitään ei tullut. Mitään ei kuulunut.
Tiesin, että nyt olisi minun vuoroni toimia. Muuten menettäisin hänet ikuisiksi ajoiksi. Olinko tosiaan niin tyhmä, että antaisin tunteiden mennä järjen edelle? Häh?!

...

...Kyllä... kyllä minä olin...

Vedin nopeasti käteni häntä kohti ja tartuin hänen ruskean takkinsa lieppeisiin. Hän pysähtyi ja kääntyi katsomaan minua silmät loistaen epäuskoa ja sellaista onnea, mitä en ollut koskaan nähnyt. Se tuntui hyvältä. Niin hyvältä...

Ja tuo kuulosti pervolta. Naruahdin itsekseni ja olin hieman iloisempi. Voisin antaa tämän kestää hetken, ihan hetken vain vielä. Antaa itselleni ja hänelle mahdollisuuden hetken onneen. Vain yksi mahdollisuus...

Yön pimetessä annoin hänelle kaikkeni. Annoin ruumini, sieluni, kaiken... en jättänyt mitään pois. Kiivaiden hengitystemme välistä kuulin vain kuinka hän kuiskasi nimeäni henkeä haukkoen taukoamatta ja minä työnsin kovemmin. Hän oli minun. Maailma oli meidän. Eikä tätä rakkautta pystyisi särkemään yökään.

Mutta kun aamu valkeni ja näin hänen nukkuvan vierelläni, mietin mitä olin mennyt tekemään. Mikä oli mennyt vikaan?

Ja vaikka tiesin satuttavani toista, tein sen taas. Katosin aamukasteeseen, hiljaisen aamuliikenteen sekaan, tuntien hämmennystä ja surua sisälläni. Se olisi nyt ohi. Tämä olisi viimeinen kerta.

Ja kun hän lopulta heräisi kauniista päiväunestaan, hän näkisi kirjeen, lukisi sen ja huutaisi suruaan ja ärtymystään pois sielustaan, jonka oli juuri antanut minulle. Ja jonka minä olin vienyt mukanani.

"Ja vaikka me emme aluksi nähneet mitään, sokeuduin loppujen lopuksi uudestaan ja harhailen nyt kuin sokea kyyhkynen. En pystynyt enää näkemään, en myöntämään. Anna anteeksi, toivottavasti sinä näet yhä. Näe minunkin puolestani ja löydä joku toinen kuin minut. Joku, jolla on paremmat silmät. Mutta älä koskaan unohda yhtä asiaa, älä anna sydämesi unohtaa:


Minä rakastan sinua."