Aina...

Author: 95silvermoon
Name: Aina...
Rate: K
Pairing: 1827 (HibarixTsuna)
Serie: Katekyo Hitman, Reborn!
Summary: Kun Tsunan maailma kaatuu...
Warning: Angst, angst, angst.. hyvissä määrin. Ja Yaoi paritus. Ei kuitenkaan mitään suoraa viittausta.

------------------

AINA...


Koska tämä tarina oikeastaan alkoi... Siitä he itsekään eivät ollet varmoja. Ehkä se tapahtui silloin, kun he katsoivat ensi kertaa toisiaan silmiin. Tai ehkä silloin, kun he ensi kertaa kamppailivat toisiaan vastaan. Tai ehkä silloin... tai ehkä...

Lista olisi voinut jatkua ikuisuuksiin.

Mutta yksi asia kuitenkin oli varma: nimittäin nykyhetki. Se, että he olivat tässä ja nyt. Yhdessä. Sanoivat toiset mitä tahansa, ajattelivat toiset mitä tahansa... siinä he olivat, totta tosiaan! Rakastuneina, toistensa tukena... nyt ja aina.

Niin... niin sen pitäisi olla. Aina.

Aina...

Mutta se käsite oli jotenkin niin... virallinen. Niin rikkoutuva. Sen pystyi murskaamaan niin helpolla. Vain muutama sana, ja 'Aina' olisikin 'Ei koskaan'. Totuus oli julma... maailma oli julma. Heistä toinen oli julma.

"En tarvitse sinua..."

Ja siinä se. Sydän ikuisesti palasina. Maailma kaatunut päälle. Aika pysähtynyt. Elämä murskana... unelmat haalisuneina...

Unelma... Mitä se tarkoittikaan?

Yhdelle sielulle se oli liikaa. Yhdelle pienelle ihmiselle, jolla ei ollut paljoakaan voimaa. Miten sen pystyi kestämään?

"En tarvitse sinua..."

Kolme sanaa... ja hyvästi. Jokainen tulevaisuuden haave oli nyt tyynyn alle haudatussa päiväkirjassa piilossa. Sinne unohdettuna. Eihän niillä tehnyt enää mitään. Hänhän oli jo tuhonnut kaiken sanoillaan.

Vaikka kipeät sanat eivät antaneet pienelle pojalle rauhaa, eivät myöskään hänen kasvonsa antaneet rauhaa. Ne vaanivat häntä joka kulman takana, jokaisessa unessa, jokaisessa sanassa. Aivan kuin jokainen lause olisi toistanut hänen nimeään yhä uudelleen ja uudelleen.

"Hibari... Hibari... Hibari..."

Se oli kuin kirous - rakkaus. Kun se murtui, se oli pahempi kuin kirous. Se oli tuho. Silloin saattoi unohtaa itsensä ja sen syyn, miksi oli yhä olemassa. Silloin, kun yksi ihminen oli menetetty, tuntui kuin koko elämä olisi menetetty. Ei syytä elää... ei syytä jatkaa.

Vaikka aurinko jatkoikin yhä nousuaan ja laskuaan päivittäin, lopettamatta kiertoaan. Vaikka kuu nousikin joka yö taivaalle, luoden hopean hohteensa värisevän järven pinnalle. Vaikka pilvet jatkoivatkin matkaansa aina maailman rajalle asti...

Pilvet...

Niin. Pilvet jatkoivat matkaansa. Ne eivät tarvinneet ketään taakakseen, tai ne pysähtyisivät. Se oli pilvien tehtävä - jatkaa matkaa. Pieni poika hymyili. Niin... hän oli taivas, hänen oli vapautettava pilvensä taakasta.
Vaikka Tsunan koko maailma olikin murskana, tuhottu ikuisiksi ajoiksi, hän ymmärsi päästää irti. Kaikki mitä hän halusi, oli tehdä Hibari onnelliseksi. Ja pilvi oli onnellinen liikkuessaan vapaana ja yksin.

Hänen pilvensä...

Koska tämä tarina alkoi... siitä he eivät itsekkään olleet varmoja. Ehkä silloin, kun heidän katseensa kohtasivat ensi kertaa. Ehkä silloin, kun he ensi kertaa kamppailivat. Ehkä silloin... ehkä silloin...

Mutta yksi asia oli kuitenkin varma... se tarina oli jo päättynyt.