Mistelinoksien sota

Name: Mistelinoksien sota (A/N: juu, mistähän tuo tuli...)
Disclaimer: En omista Narutoa (valitettavasti). Kaikki kunnia kuuluu Masashi Kishimoto-senseille. Minä vain vähän leikin...
Summary: Naruto, Sakura, Sasuke ja Kakashi menevat viettämään joulua muiden Konohalaisten kanssa. Juhlat ovat kestäneet vasta pari minuuttia ja kaikki on aivan sekaisin. :)
A/N: Okei, myönnän! Tämä on äärettömän outo tapaus, mutta please don't kill me~ Yritin tehdä hahmoista luonteeltaan niin samanlaiset, kuin alkuperäisestikin. Palautetta saa antaa =)

---------------------------------------------

"Kulkuset, kulkuset, riemuin helkkäilee..."


"Hei, Naruto! Olisitko edes hetken hiljaa!"

"Sori, Sakura-chan, mutta nyt on joulu! Rentoudu vähän!"

"Mattaku..." Pinkkitukkainen kuusitoistavuotias tyttö huokaisi ja pysähtyi. Hän yritti putsata lunta viitastaan, mutta se oli suorastaan sanottuna turhaa. Sitä mukaan mitä puhtaammaksi hän sai sitä putsattua, satoi uutta puuteri lunta tilalle. Koskahan tämäkin oikein loppuu, hän mietti ja katseli jalkoihinsa. Lunta ylsi jo reilusti yli polvien. Nyt hänen uudet sukkahousunsa olivat läpimärät, kunhan lumi vain sulaisi. Eikä se edes ollut pahinta...

Sakura katsoi murhaavasti taakseen samanikäiseen poikaan, joka tosin käyttäytyi ennemminkin kuin kuusivuotias. Kyseessä oleva poika hyppelehti ympäriinsä laulaen samalla kaikkia mieleensä tulevia joululauluja. Hän sitten ei osannut olla hiljaa.

"Kuules nyt, Naruto! Etkö tiedä sellaista termiä kuin joulunrauha?" tyttö murahti. Poika hätkähti hieman ja vaikeni. Mutta vain toviksi. Pian tämä nauroi vanhaa tuttua nauruaan, jonka Sakura oli oppinut tuntemaan jo kovin hyvin.

"Maa, ehkäpä", poika käkätti ja nosteli jalkojaan lumihangessa, saaden lumen pöllähtelemään ärtynyttä tyttöä päin. "Mutta etkö sinä ole kuullut termiä 'joulu on vain kerran vuodessa'"

Sakura päästi ihmettelevän äänen. Mitä tämä idiootti nyt ajoi takaa? Hän oli juuri kohottamassa nyrkkiään valmiina lyömään, kun takaa yllättäen kuului yskähdys. Sydän hypähti tytön rinnassa, kun tämä kääntyi lennähtäen tulijoita kohti. Tätä hän oli odottanut tämän koko ajan. Koko sen pitkän kymmenminuuttisen Naruton kanssa!

"Sasuke-ku~n!" hän liversi ja hypähti vakavan näköisen pojan kaulaan. Sasuke kähähti ja yritti työntää takertujaa pois. Naruto tuhahti välinpitämättömästi.

"Älä... Sakura..."

"Aina yhtä pirteitä", kähähti laiska ääni. Hopeatukkainen Kakashi katseli heitä vuoronperään kirjansa takaa.

"Kakashi-sensei!" Naruto huudahti syyttävästi. "Olette myöhässä! Taas!"

"Vari, vari." opettaja laittoi kirjansa pois ja katsahti heitä jokaista vuorotellen. "No niin, oletteko valmiita?"

Naruto suoristautui täyteen pituuteensa ja astui ystäviensä vierelle hymyillen ikuista hymyään. "Takuulla!"
Sensei sulki ainoan näkyvillä olevan silmänsä ja avasi sen sitten taas. Tällä kertaa jokainen hänen nuori oppilaansa hymyili. Enemmän tai vähemmän. Hyvä, hän ajatteli ja hymyili itsekkin. Ehkäpä tämä joulu onnistuukin.

Nelikko astui sisään suureen huoneeseen, josta kuului kovaa mekkalaa. Kaikki muut näyttivät olevan jo paikalla. Naruto ei ollut pysyä housuissaan, kun hän näki sen ruuan määrän, joka heitä odotti.

"Hahah. paljon kinkkua, porkkanalaatikkoa, kalaa, lihapullia ja mikä parasta, raamenia!"

Sakura joutui taas huokaisemaan pojan typeryyttä. Miten muka Raamen liittyi jouluruokaan?

"Baka..." kuiskasi Sasuke samalla kuin riisui viittaansa naulakkoon.

"Sakura-saaaan!" Heidän ohitsensa välähti jokin vihreä. Se oli heidän vanha tuttunsa, paksukulmakarvainen, Rock Lee! Sakura oli juuri sanomassa tervehdyksensä, kunnes päättikin perääntyä inhosta. Pojan kädessä oli jotakin, joka näytti pelottavasti mistelinoksalta ja jota hän piteli päänsä yläpuolella.

"Tämä on meidän nuoruutemme joulu, Sakura-san!" hän julisti ja sai Sasukenkin perääntymään. Ehkäpä tyhmyys oli tarttuvaa. Paitsi sehän oli jo muutenkin myöhäistä... Poika katseli lannistuneena raamenia ahmivaa blondia.

"Sallithan minun suudella sinua tämän nuoruuden intohimon symbolin alla!"

"Eeh?" Sakura älähti ja perääntyi seinään, uniikin näköisen pojan seuratessa huulet töröllään. "Mi-minä jätän väliin!"

Naruto oli jo syönyt suurimman osan tarjolla olevasta raamenista ja pyytänyt lisää raamen-ossanilta, kun hän huudahti nähdessään Sakuran ja Leen huulikamppailun. "HUAA! Mitä sinä luulet tekeväsi Sakura-chanille, dattebayo!?"

Juuri kun hän oli juoksemassa tilanteeseen, törmäsi joku häneen ja kaatoi hänet kumolleen. Yrittäessään nousta, poika tunsi, että joku oli hänen päällään. "Varoisit vähän... ah, Hinata!"

Ujo tyttö oli punainen kuin tomaatti. Hän oli Naruton päällä melko säädyttömässä asennossa jalat harallaan pojan molemmin puolin ja kasvot vain sentin päässä toisistaan.

"Na-Na-Na-Naruto-Kun-n!"

Edes Naruto ei mahtanut itselleen mitään, vaan punastui hempeän vaaleanpunaiseksi. Tyttö hänen päällään oli melko kaunis... ja... ja...

"Voooi, katsohan noita, Choji", sanoi laiska ja harvinaisen tuttu ääni. Naruto ja Hinata vilkaisivat molemmat yhtäaikaan ylös ja näkivät Shikamarun seisovan heidän yllään mistelinoksa kädessään pirullisesti hymyillen. Vähän matkan päässä seisoi lihava Choji, syöden kokonaista kinkkua yksinänsä. Molemmat punastuivat yhä enemmän. Hinata näytti olevan taas pyörtymisen rajalla.

"Shikamaaruuuu", Naruto venyytti syyttävästi. Niin sanottu nero vain jatkoi hymyilemistä ja naputteli jalallaan lattiaa.

"No, kauanko teillä vielä menee?" hän kysyi ja sai Hinatan henkäisemään ja ponnistamaan itseään ylös pojan päältä. Mutta poika laski jalkansa tämän selkään ja painoi tämän takaisin Naruton päälle.

"Mi-mitä meinaat?" Naruto änkytti, mikä oli hyvin harvinaista hänelle.

Sasuke hymähti pilkallisesti. "Dobe..."

"Häh! Kuka on muka tyhmä?! Tule tänne sanomaan!"

"Mielelläni en, tyttöystäväsi saattaisi vaikka suutahtaa."

"Mikä?"

"Ty-tyttöystävä?" Hinata tärisi hermostuksesta. Hän tiesi mitä kaikki odottivat heidän tekevän, mutta ei ollut varma pystyikö siihen. Mitä jos hän olikin huono tai pyörtyisi tai ehkäpä...

Hänen ajatuksensa pysähtyivät siihen pisteeseen, kun hän tunsi lämpimän henkityksen aivan kasvojensa edessä. Naruto oli hyvin lähellä häntä. Hetkessä pehmeät huulet painautuivat hänen omiinsa. Tuntui kuin koko maailma olisi vienyt hänet mukanaan. Vatsassa kiersi kivuliaasti, mutta samalla niin ihanasti, ja päässä jylläsi vain yksi ajatus: Naruto.

"Aw", Ino sanoi, kun näki ketkä kaksi olivat tositoimissa lattian tasalla. Jokainen katsoja hätkähti hämmästyksestä, kun näkivät kuinka parin suudelma syveni syvenemistään ja piteni pitenemistään. Hinata ei pyörtynyt vaan painautui yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, ja Naruton käsi tuntui vaeltavan hieman väärille alueille.

Kakashi, joka oli ollut nuorten pelleilyn ajan hiljaa, punastui myöskin ja perääntyi joulukuusen luona odottavan Yamaton ja Sain luokse. Kaksikko tuijotti häntä kummissaan, kun tämä hykerteli ja punasteli kuin pikkutyttö nähtyään idolinsa. "Kuulkaas, tajusin juuri, että olen varmaan ikuisesti neitsyt..."

"Kuulkaa, Konoha!" Tsunade huusi noustessaan pöydälle. Jokainen keskeytti puuhansa, jopa Hinata ja Naruto, ja kuuntelivat mitä viidennellä Hokagella oli sanottavaa heille. "Nyt kun kerran olemme tulleet viettämään tätä juhlaa yhdessä kaikkien kanssa, pyytäisin teitä kaikkia laulamaan mukana perinteisen Konohan joululaulun! Kaikki tuntevat sanot! Ikuso!!"

"Konoha nyt koristeltu,
joulu on jo ovella.
Raamenia ripustettu,
ompi Hokage patsailla."

"HYVÄÄ JOULUA KAIKILLE!"

Älä itke...

Nimi: Älä itke...
Author: Heheeh, minäpä minä! Moon-sama! :D
Disclaimer: yes, yes, Naruto is not mine... Dx
Summary: Naruto on kaatunut taistelussa, joten miten käy Hinatan?
Warnings: Angstia, kuolemaa, sekavuutta, sekoamista... kaikkea siltä väliltä. Plus Sakuran halveksuntaa.
A/N: Sain ajatuksen kello kaksi aamuyöllä... :s Rupesi ahdistamaan jo koko ajatus, joten päätin kirjoittaa sen sanoiksi.

-X-

Älä itke...


Päivä oli ollut pitkä... niin pitkä, etten edes jaksanut enää ajatella koska oli yö ja koska aamu. Ja päivä oli vain pitenemässä.

Se ei ollut ainoastaan minulle pitkä, se oli tuhansien ja tuhansien kyläläisten ja shinobien ikuinen pimeys. Päivä ei koskaan vaihtunut, aurinko ei noussut... ei enää.

Kaikkialla mihin katsoin, oli verta. Kaikki mitä kuulin, oli itkua. Kaikki mitä ajattelin, olit sinä... kuolleena. Ja kaikki mitä tunsin... oli sinun viileä poskesi käteni alla. En pystynyt enää liikuttamaan sitä siitä pois. Se oli liian vaikeaa, se ei liikkunut - en saanut hallittua sitä. Mutta tarvitsiko minun edes? Tarvitsiko tästä liikkua, kun kaikki mitä halusin, oli olla sinun sylissäsi, sinun tuoksusi ulottuvilla, sinun hymysi edessä. Muistin vieläkin, kuinka hymyilit minulle... aivan kuin se olisi ollut eilen...

Se oli eilen.

Jokin repi sydäntäni pahasti, jokin yritti viedä tajuntani. Mutta en antanut. En tahtonut lähteä pois luotasi! Sillä jos nyt irrottaisin sinusta, en enää koskaan voisi tavoittaa sinua... Naruto-kun!

Räpyttelin silmiäni, tunsin niiden polttelevan. Tiesin, että tahdoin itkeä, mutta jos itkisin, se olisi kuin olisin hyväksynyt sen, että sinä... olit kuollut. Rakas Narutoni olisi kuollut. Se ei voinut olla niin... sinä pelleilit, eikö niin? Pian sinä taas ponnahtaisit kovalta maalta ylös naurahtaen ja sanoen: "Kunhan pilailin, Hinata!"
Niin, niin sen täytyi olla. Ei ollut siis syytä itkeä.

Katsoin kuinka siniset silmäsi tuijottivat tyhjinä suoraan taivaalle - kuin yrittäen tavoittaa jotakin. Tähtiäkö etsit, Narutoni? Vaiko valkenevaa aurinkoa? Puhtaan sinistä taivasta? Yhtä puhdasta kuin silmäsikin...
Hymyilin hivenen.

Et sinä poissa voinut olla. Miksi siis kaikki muut itkivät ympärilläsi? Miksi he olivat niin masentuneita? Miksi Sakura-san huusi kuin maailma olisi tuhoutunut; kuin sinä olisit kuollut? Naurahdin ääneen, mutta tunsin myös suuttuvani. Ei mitään kunnioitusta sankaria kohtaan. Kuinka se nainen kehtasi!?

"Narutooooo..." toinen valitti kovaan ääneen. Katsoin kuinka pinkit hiukset katosivat Sain lempeään syleilyyn, samalla kun hänkin yritti pidätellä kyyneliään. Kukaan ei huomannut minua. Kukaan ei huomannut kuinka Naruto etsi jotakin! Kukaan ei auttanut! Kaikki katsoivat vain Sakuraa, kuinka hän itki, kuinka hän huusi, kuinka hän muka olisi tässä uhri!

Tuo nainen oli ärsyttävä!

Pääni tuntui räjähtävän. Kävin kaiken läpi vielä uudelleen. Kuinka kaaduit, jäit siihen, kuinka sota vihdoinkin loppui, mutta jätti jälkeensä tuhon ja katoamattoman tuskan. Ja sitten vielä tuo narttu... nuo kaikki, jotka kohtelivat Naruto-kunia kuin kuollutta. Hän... hän ei ollut kuollut. Ei ollut kuollut! EI OLLUT!

"Pidä pääsi kiinni!" huusin niin lujaa kuin pystyin. Kaikki vaimenivat. Hymyilin sadistisesti. Odotahan vain, Naruto-kun. Odota, kultani...

Jokainen pää oli kääntynyt minuun. Jokainen niistä oli surun täyttämät, mutta nyt niistä heijasti myös pelko ja epäusko. He kaikki katsoivat minua. Säälien, rauhoitellen, pahoitellen... peläten! Miksi? MIKSI!? EI HÄN OLLUT KUOLLUT!

"Miksi te kaikki itkette kuin kuolinvuoteella?" kysyin tuskissani. Yllättäen kaikki tuntui ahdistavalta. Maa, taivas ja jopa puutkin tuntuivat huutavan suruaan. Ne kaikki itkivät Narutoa. Mutta minä en aikonut niin tehdä. "Katsokaa nyt, ei hän ole kuollut."

Jokainen katsoi yhä vain minua. Aloin hermostua, mikseivät he katsoneet Narutoa? Auttaneet hänet ylös tuolta kovalta maalta. Tunsin kuinka hengitykseni muuttui raskaammaksi. Hapenotto oli yllättäen vaikeaa. Tuskahiki valui alas otsaani, mutta en aikonut jättää Narutoa. En, en ja vielä kerran en! En niin kauan kuin olin Hyuuga ja Naruton rakastaja.

"Miksi te ette katso?" kysyin hädissäni. Kaikki tuntuivat nyt tulevan lähemmäs syyttäen. "Katsokaa nyt!" Peräännyin askeleen. "Mikä teitä vaivaa!?"

"Hinata-san..." sanoi hento ääni. Se oli Sakura. Hän oli noussut ylös samalle tasolle kuin minä, ja katsoi minua nyt anoen ja säälien. Säälien!

"Älä katsoi noin! Älä tule tänne! Auta Narutoa, auta häntä!"

Sakura pudisti pinkkiä päätään lempeästi ja puri tuskastuneena huultaan. "Olen pahoillani, Hinata-san... häntä ei voi enää auttaa." Sitten hän ratkesi taas tahtomattaankin kyyneliin. Minua ärsytti. Miksei muka voinut. Oliko hän niin voimaton, ettei saanut nuorta poikaa ylös maasta?

"Miten niin ei voi?" kysyin puoliksi huutaen. Yllättäen en enää pystynyt hallitsemaan mieltäni. Se kävi kuin ylikierroksilla, kerraten kaikkea mitä tämä pitkä päivä oli tuonut mukanaan. Surua, voiton riemua, tuhoa, kyyneleitä... Ei, mikään niistä ei ollut totta.

"Hi-Hina-ta..." tyttö takelsi kyyneliensä lävitse ja putosi polvilleen maahan jalkojeni juureen. Katsoin häntä alas, halveksuen. Mitä hän siinä itki? Ei hänellä ollut syytä. Hänen piti auttaa. Katsoin kuinka Lee juoksi nopeasti tytön luo ja laski kevyesti kätensä hänen olkapäilleen.

"Auta, auta häntä", anelin, mutta en suostunut itkemään. Ei ollut aihetta. "Auta Naruto-kunia. Hän yrittää tavoittaa jotain, mutta ei saa sitä. Auttakaa hänet ylös."

Kukaan ei puhunut. Kaikki olivat niin järkyttyneitä. Kakashi nousi ylös nuoren pojan vierestä, joka makasi yhä vain elottomana ja asteli luokseni. Hän laski kätensä olkapäälleni ja katsoi minua ainoalla näkyvällä silmällään. En pitänyt siitä katseesta. Taas surua...

"Hinata, ehkä sinun olisi parempi levätä..." mies sanoi rauhallisesti, mutta en kuunnellut. Karistin hänen kätensä pois ja peräännyin harppauksella, kunnes kaaduin suoraan maahan. Käteni alkoi vuotaa verta, mutta en välittänyt. Se ei oikeastaan tuntunut missään. Ei kaiken sen sodan jälkeen...

"Ei ole aikaa", sanoin tuskaisena. En kestänyt enää. Kaikki tunuti kamalalta. Henki ei kulkenut, en saanut henkeä. Yritin haukata happea, mutta se tuntui jäävän jonnekkin kurkun seudulle. Kaikki äänet alkoivat kaikota pikkuhiljaa kauemmaksi ja kauemmaksi. Kaikki oli niin sekavaa.

"Hän sai kohtauksen!"

"Tsunade-sama!"

"Hinata, yritä kestää!"

"Hänet on vietävä sairaalaan heti!"

Sairaalaan... ei ollut hätää, Narutohan oli kanssani. Minä autan Naruto-kunia, jos kukaan muu ei pystynyt. Minä haen samaa unelmaa kuin hän, aion tavoitella tähtiä. Minä autan, Naruto-kun... älä... itke...