Valo

Nimi: Valo
Disclaimer: En omista Furubaa, vaikka kuinka rukoilisin Natsuki Takaya-senseiltä sitä. Minä vain pidän heitä pieninä lemmikkeinäni ja kiusaan mitä kivoimmin keinoin *muahhahhah*
Summary: Yukin ajatuksia Toorusta.
A/N: Okei, en tiedä mistä tämäkin idea tuli! En oikeastaan edes fanita Yukia ja sen lisäksi Tooru/Kyoo on paljon parempi kuin Tooru/Yuki! Mutta… tämä on vanha : ) Ja sitten rukoilen ja pyydän palautetta! Olkaa kilttejä köyhälle ja kyvyttömälle harrastelijakirjailija paralle… *kumartelee*

------------------------------------------

Valo
Niin monet asiat pyörivät tahtomattakin mielessäni… ne eivät tuntuneet millään antavan periksi. Vaikka olisin halunnut jo päästää irti menneestä, se ei antanut minulle lupaa lähteä, jatkaa siitä mihin olin jo liian pitkäksi aikaa jäänyt. Oliko se tosiaan minun kohtaloni? Eikö minulla ollut mahdollisuutta yhtään parempaan? Eikö edes pieneen hymyyn omilla tai jonkun muun kasvoilla – hymyiltyinä minun puolestani?

Mutta tiesin tahtomattanikin vastauksen. Olin tosiaan kirottu. Kirjaimellisesti. Se ikivanha eläinten henkien riivaama kirous… se riivattu jumala – Akito. Kukaan ei uskaltanut sanoa hänelle mitään. Ei… meillähän oli side. Ikuisen ystävyyden side. Pidot tosiaan jatkuvat aina vain ja ikuisesti. Mikä sen muka voisi purkaa? Oli pelkästään naiivia ajatella parempaa ja vapaata elämää. Sellaista, jossa olisin osana muita ikäisiäni. Sellaista, jossa olisin vain aivan tavallinen nuori. Joko ongelmallinen tai mallioppilas, jota jokainen ihailisi ja jonka jokainen ottaisi mukaan juttuihin.

…mitä oikein kuvittelin…

Sitten saavuit sinä. En tiedä mistä oikein siihen ilmestyit. Sinä vain olit yllättäen siinä. Hymyillen ja ymmärtäen minun tuskaani. Itsekin olit tuskaa saanut kokea. Enemmän kuin olin ennen uskonutkaan… mutta sinä tosiaan hymyilit minulle ja kuuntelit ja… sanoit juuri ne sanat, jotka olin aina halunnut niin palavasti kuulla. Ne sanat, jotka todistivat sen, että minullakin oli vielä toivoa. En olisikaan yksin, en olisi ainoa, en hylätty… Minulla olisi tosiaan toivoa.

Jonkun muun sanomina olisin ehkä vain naurahtanut kylmän viileästi ja sanonut: ”Niinpä niin…”, mutta kun kuulin ne samat sanat sinun suustasi… kun näin kasvosi… jotenkin vain tiesin, että se oli totta, tarkoitit sitä. Kyllä, sinä olit valoni. Sinä näytit sen vähäisen toivon liekin minussa.

Kiitos, kiitos, kiitos! En tiedä mitä muutakaan sanoa. Sinä tosiaan muutit elämäni. Se olit sinä… Sinä hymyilit puolestani.

Kiitos…