Author: 95silvermoon
Name: Aina...
Rate: K
Pairing: 1827 (HibarixTsuna)
Serie: Katekyo Hitman, Reborn!
Summary: Kun Tsunan maailma kaatuu...
Warning: Angst, angst, angst.. hyvissä määrin. Ja Yaoi paritus. Ei kuitenkaan mitään suoraa viittausta.
------------------
AINA...
Koska tämä tarina oikeastaan alkoi... Siitä he itsekään eivät ollet varmoja. Ehkä se tapahtui silloin, kun he katsoivat ensi kertaa toisiaan silmiin. Tai ehkä silloin, kun he ensi kertaa kamppailivat toisiaan vastaan. Tai ehkä silloin... tai ehkä...
Lista olisi voinut jatkua ikuisuuksiin.
Mutta yksi asia kuitenkin oli varma: nimittäin nykyhetki. Se, että he olivat tässä ja nyt. Yhdessä. Sanoivat toiset mitä tahansa, ajattelivat toiset mitä tahansa... siinä he olivat, totta tosiaan! Rakastuneina, toistensa tukena... nyt ja aina.
Niin... niin sen pitäisi olla. Aina.
Aina...
Mutta se käsite oli jotenkin niin... virallinen. Niin rikkoutuva. Sen pystyi murskaamaan niin helpolla. Vain muutama sana, ja 'Aina' olisikin 'Ei koskaan'. Totuus oli julma... maailma oli julma. Heistä toinen oli julma.
"En tarvitse sinua..."
Ja siinä se. Sydän ikuisesti palasina. Maailma kaatunut päälle. Aika pysähtynyt. Elämä murskana... unelmat haalisuneina...
Unelma... Mitä se tarkoittikaan?
Yhdelle sielulle se oli liikaa. Yhdelle pienelle ihmiselle, jolla ei ollut paljoakaan voimaa. Miten sen pystyi kestämään?
"En tarvitse sinua..."
Kolme sanaa... ja hyvästi. Jokainen tulevaisuuden haave oli nyt tyynyn alle haudatussa päiväkirjassa piilossa. Sinne unohdettuna. Eihän niillä tehnyt enää mitään. Hänhän oli jo tuhonnut kaiken sanoillaan.
Vaikka kipeät sanat eivät antaneet pienelle pojalle rauhaa, eivät myöskään hänen kasvonsa antaneet rauhaa. Ne vaanivat häntä joka kulman takana, jokaisessa unessa, jokaisessa sanassa. Aivan kuin jokainen lause olisi toistanut hänen nimeään yhä uudelleen ja uudelleen.
"Hibari... Hibari... Hibari..."
Se oli kuin kirous - rakkaus. Kun se murtui, se oli pahempi kuin kirous. Se oli tuho. Silloin saattoi unohtaa itsensä ja sen syyn, miksi oli yhä olemassa. Silloin, kun yksi ihminen oli menetetty, tuntui kuin koko elämä olisi menetetty. Ei syytä elää... ei syytä jatkaa.
Vaikka aurinko jatkoikin yhä nousuaan ja laskuaan päivittäin, lopettamatta kiertoaan. Vaikka kuu nousikin joka yö taivaalle, luoden hopean hohteensa värisevän järven pinnalle. Vaikka pilvet jatkoivatkin matkaansa aina maailman rajalle asti...
Pilvet...
Niin. Pilvet jatkoivat matkaansa. Ne eivät tarvinneet ketään taakakseen, tai ne pysähtyisivät. Se oli pilvien tehtävä - jatkaa matkaa. Pieni poika hymyili. Niin... hän oli taivas, hänen oli vapautettava pilvensä taakasta.
Vaikka Tsunan koko maailma olikin murskana, tuhottu ikuisiksi ajoiksi, hän ymmärsi päästää irti. Kaikki mitä hän halusi, oli tehdä Hibari onnelliseksi. Ja pilvi oli onnellinen liikkuessaan vapaana ja yksin.
Hänen pilvensä...
Koska tämä tarina alkoi... siitä he eivät itsekkään olleet varmoja. Ehkä silloin, kun heidän katseensa kohtasivat ensi kertaa. Ehkä silloin, kun he ensi kertaa kamppailivat. Ehkä silloin... ehkä silloin...
Mutta yksi asia oli kuitenkin varma... se tarina oli jo päättynyt.
This might be the worst scenario you've ever seen before...
lauantai 31. maaliskuuta 2012
Kesäyön tuoksu
Name: Kesäyön tuoksu
Author: Moony (95silvermoon)
Genre: drama (kai?)
Summary: Kun nuori tarvitsee vapautensa vanhemmiltaan, mitä tapahtuu. Miltä se tuntuu?
A/N: Tämä on sitten jo parivuotta vanha kirjoitus, päätin vain, että se olisi hyvä avaus tälle blogille. Kirjoitin joskus koulun kirjallisuuden lyhytkurssilla, jossa aiheena oli tunteet. Nykyään tosin häpeän vähän tätä teksitä...
-------------
En olisi ikinä uskonut sen olevan näin ihanaa! Mutta se oli, ehkä jopa mahtavampaa kuin olin kuvitellut. En kadu enää yhtään, tekoani. Minua ei enää pelottanut edes vanhempieni rangaistus, jonka saisin, kun he saisivat minut kiinni. Mitä sitten? Tänään oli tänään ja huomenna olisi huomenna. Sitä ei olisi järkeä miettiä nyt.
Oli ihanaa tuntea pieni tuulenvire kasvoillani ja sen tuoma alkukesän tuoksu nenässäni. Se sai vakuuttuneeksi minut teostani. Sai minut rakastamaan vapautta, vaikka tuhannet kiireiset perhoset tuntuivat lentelevän vatsassani ilman päämäärää. Ei ehkä ollut järkevää karata, mutta minut se sai kuohumaan intoa ja jännitystä. Koskaan ei voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtui. Aina oli pelko kiinni jäämisestä, aina takaisin tarkkailun alle joutumisesta. Tämä oli kuin seikkailu - parempaa kuin seikkailu! Se oli elämää.
Olin juossut jo muutaman metrin ja kotitaloni jäi yhä kauemmas. Farkut eivät kyllä olleet kovinkaan hyvät housut juoksemiseen, tennaritkin hiersivät jalkojani. Mutta mitä järkeä olisi ollut karata bileisiin räsyisissä verkkareissa ja lenkkareissa? Minut naurettaisiin takuuvarmasti pihalle.
Äiti oli ollut täysin väärässä ajatellessaan pystyvänsä estää minua menemästä juhliin. Olin kyllä luvannut hänelle tulla ajoissa kotiin ja olla vielä ihan selvänäkin koko illan. Minua ei edes kiinnostanut ryypiskeleminen. Ei sitten pätkääkään! Mutta hän ei uskonut. Eikä isäkään ollut kovin innoissaan kuullessaan minun ideasta lähteä juhlimaan. Minua ärsytti, oliko niin kamalan vaikeaa uskoa omaan tyttäreensä? En ollut koskaan valehdellut tai mitään, mutta silti en saanut mennä! Tämä karkaaminen olkoon siis kosto siitä.
Minusta yhä valoisien katujen juoksemisessa kesäyönä oli jotain mahtavaa ja unohtumatonta. Fantastista. Tuntui kuin olisin voinut osata lentää. Mutta asfaltti kuului yhä kopisevan jalkojeni alla, se ei kuitenkaan haitannut. Minulle riitti, että sain nauraa sydämeni kyllyydestä.
En minä ennen ole ollut näin holtiton lapsi, enkä tiedäkkään mikä minuun oikein iski, kun päätin hypätä ikkunasta ja hiippailla pihan läpi tielle. Äiti ja isä tulevat varmasti olemaan hulluina pelosta, kun huomaavat minun kadonneen huoneestani. Hetkeen he eivät kuitenkaan sinne menisi. He lultavasti luulevat vieläkin, että murjotan sängyssäni musiikin pauhatessa taustalla liian monen desibelin voimalla. Pieni omatunnon pistos tuntui rinnassani, mutta yritin unohtaa sen.
Jos pitäisin tänäyönä hauskaa kavereiden kanssa, ajattelin huumaantuneena. Minua hengästytti jo vähän ja kylkeäni pisti juoksusuoritukseni vuoksi ja päätin kävellä loppumatkan kaverini talolle. Eivät he minua enää kiinni saisi. Luultavasti hakevat minut pois autolla kiehuen raivosta, sanotaan siinä puolenyön maissa.
Mutta siihen asti aikoisin tanssia ja jutella. Ei se tarvitsisi muuta, minä viihdyin bileissä ihan niinkin. Aika tyhmää, kun vanhukset eivät uskoneet minua. Tänäyönä kuitenkin unohdan kaiken ikävän ja annan sydämeni viedä minut sinne minne se tahtoo.
Author: Moony (95silvermoon)
Genre: drama (kai?)
Summary: Kun nuori tarvitsee vapautensa vanhemmiltaan, mitä tapahtuu. Miltä se tuntuu?
A/N: Tämä on sitten jo parivuotta vanha kirjoitus, päätin vain, että se olisi hyvä avaus tälle blogille. Kirjoitin joskus koulun kirjallisuuden lyhytkurssilla, jossa aiheena oli tunteet. Nykyään tosin häpeän vähän tätä teksitä...
-------------
En olisi ikinä uskonut sen olevan näin ihanaa! Mutta se oli, ehkä jopa mahtavampaa kuin olin kuvitellut. En kadu enää yhtään, tekoani. Minua ei enää pelottanut edes vanhempieni rangaistus, jonka saisin, kun he saisivat minut kiinni. Mitä sitten? Tänään oli tänään ja huomenna olisi huomenna. Sitä ei olisi järkeä miettiä nyt.
Oli ihanaa tuntea pieni tuulenvire kasvoillani ja sen tuoma alkukesän tuoksu nenässäni. Se sai vakuuttuneeksi minut teostani. Sai minut rakastamaan vapautta, vaikka tuhannet kiireiset perhoset tuntuivat lentelevän vatsassani ilman päämäärää. Ei ehkä ollut järkevää karata, mutta minut se sai kuohumaan intoa ja jännitystä. Koskaan ei voinut tietää mitä seuraavaksi tapahtui. Aina oli pelko kiinni jäämisestä, aina takaisin tarkkailun alle joutumisesta. Tämä oli kuin seikkailu - parempaa kuin seikkailu! Se oli elämää.
Olin juossut jo muutaman metrin ja kotitaloni jäi yhä kauemmas. Farkut eivät kyllä olleet kovinkaan hyvät housut juoksemiseen, tennaritkin hiersivät jalkojani. Mutta mitä järkeä olisi ollut karata bileisiin räsyisissä verkkareissa ja lenkkareissa? Minut naurettaisiin takuuvarmasti pihalle.
Äiti oli ollut täysin väärässä ajatellessaan pystyvänsä estää minua menemästä juhliin. Olin kyllä luvannut hänelle tulla ajoissa kotiin ja olla vielä ihan selvänäkin koko illan. Minua ei edes kiinnostanut ryypiskeleminen. Ei sitten pätkääkään! Mutta hän ei uskonut. Eikä isäkään ollut kovin innoissaan kuullessaan minun ideasta lähteä juhlimaan. Minua ärsytti, oliko niin kamalan vaikeaa uskoa omaan tyttäreensä? En ollut koskaan valehdellut tai mitään, mutta silti en saanut mennä! Tämä karkaaminen olkoon siis kosto siitä.
Minusta yhä valoisien katujen juoksemisessa kesäyönä oli jotain mahtavaa ja unohtumatonta. Fantastista. Tuntui kuin olisin voinut osata lentää. Mutta asfaltti kuului yhä kopisevan jalkojeni alla, se ei kuitenkaan haitannut. Minulle riitti, että sain nauraa sydämeni kyllyydestä.
En minä ennen ole ollut näin holtiton lapsi, enkä tiedäkkään mikä minuun oikein iski, kun päätin hypätä ikkunasta ja hiippailla pihan läpi tielle. Äiti ja isä tulevat varmasti olemaan hulluina pelosta, kun huomaavat minun kadonneen huoneestani. Hetkeen he eivät kuitenkaan sinne menisi. He lultavasti luulevat vieläkin, että murjotan sängyssäni musiikin pauhatessa taustalla liian monen desibelin voimalla. Pieni omatunnon pistos tuntui rinnassani, mutta yritin unohtaa sen.
Jos pitäisin tänäyönä hauskaa kavereiden kanssa, ajattelin huumaantuneena. Minua hengästytti jo vähän ja kylkeäni pisti juoksusuoritukseni vuoksi ja päätin kävellä loppumatkan kaverini talolle. Eivät he minua enää kiinni saisi. Luultavasti hakevat minut pois autolla kiehuen raivosta, sanotaan siinä puolenyön maissa.
Mutta siihen asti aikoisin tanssia ja jutella. Ei se tarvitsisi muuta, minä viihdyin bileissä ihan niinkin. Aika tyhmää, kun vanhukset eivät uskoneet minua. Tänäyönä kuitenkin unohdan kaiken ikävän ja annan sydämeni viedä minut sinne minne se tahtoo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)